Historiaa
Vanhusten Turva Säätiö - Helsinki

Vanhusten Turva aloitti heti ensimmäisenä toimintavuotenaan yhden perinteen, josta seuraavien vuosikymmenien mittaan muotoutui yksi toiminnan tukijaloista. Vanhusten Turva oli ensimmäisenä koko maassa järjestämässä Vanhustenpäivää. Vuoden 1947 talvella, tuomiosunnuntaina, Vanhusten Turva järjesti ensimmäisen Vanhustenpäivän Johanneksen kirkossa. Juhlaa kunnioitti läsnäolollaan myös silloinen presidentti J. K. Paasikivi puolisoineen. 

Vanhusten Turvan perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja Elina Kaukovaara vei ajatuksen kansallisesta Vanhustenpäivästä Vanhustyön keskusliittoon, jonka jäsen Vanhusten Turva on ollut vuodesta 1951 alkaen. Vuodesta 1954, jolloin keskusliitto alkoi pitää Vanhustenpäivää, Vanhusten Turva vietti kyseistä päivää ensimmäistä kertaa yhdessä liiton kanssa.

Aivan kuten Vanhustenpäivän, myös Vanhustenviikon osalta Vanhusten Turva oli edelläkävijä. Kun yhdistyksessä mietittiin 1970-luvun alussa uusia vaikuttamismuotoja, syntyi ajatus Vanhustenpäivän laajentamisesta Vanhustenviikoksi.  Varsinaisen ajatuksen keksi Maija Saari syystalvella 1969.   

Vanhusten Viikko lähti liikkeelle ripeästi. Jo 4. – 10.10.1970 vietettiin Helsingissä Makasiinikadulla Vanhustenviikkoa näyttelyineen ja esitelmineen ensimmäistä kertaa. Viikon suojelijana oli Tasavallan Presidentin puoliso rouva Sylvi Kekkonen. Koska ensimmäinen näyttely onnistui yli odotusten, oli tarkoitus, että viikosta tulisi traditio. Vanhustenviikko laajentui nopeasti ja vuodesta 1972 sitä alettiin viettää valtakunnallisena.

Eräs Vanhusten Turvan vuoden 1950-luvun alun kohokohdista oli Riimusauva -lehden, oman äänenkannattajan, aikaansaaminen. Riimusauva oli osa Vanhusten Turvan mielipidevaikuttamisesta, johon myös Vanhustenpäivä ja Vanhustenviikko kuuluivat. Vaikka Riimusauvasta ei alun jälkeen muodostunut yhdistykselle pysyvää äänenkannattajaa, lehteä voidaan pitää selkeänä osoituksena siitä, miten kunnianhimoisesti Vanhusten Turva pyrki etenkin alkuaikoinaan vaikuttamaan vallitseviin mielipiteisiin.

Käytännössä aivan alusta asti mielipidevaikuttamisen kanssa Vanhusten Turvan toiminnassa kulki unelma oman vanhainkodin perustamisesta. Vanhusten Turvan ensimmäinen yritys saada oma vanhainkoti kariutui vuonna 1949, kun Luumäen huvila osoittautui vanhainkotitoimintaan kelpaamattomaksi ja toisaalta Vanhusten Turvan heikko taloustilanne ei mahdollistanut hankkeen toteuttamista.

Uusi mahdollisuus oman vanhainkodin hankkimiseen avautui vuonna 1950, kun tohtori Hanna Lappalainen luovutti yhdistyksen käyttöön Reitkallissa olevan huvilansa, jotta se voitaisiin avata vanhainkotina. Reitkallin huvilan saaminen oli Vanhusten Turvalle ensimmäinen tilaisuus osoittaa käytännössä rakkauttaan vanhusten asiaa kohtaan. Vanhusten Turvan päämäärä saada oma vanhainkoti tuolloin oli ilmeinen, sillä Kauniaisten kesäkotia alettiin pitää samana vuonna.

Kauniaisten kesäkoti toteutui Helsingin kaupungin myöntämän avustuksen ja muiden lahjoitusten turvin. Pitäessään Kauniaisten kesäkotia, ”iloisten mummojen taloa”, Vanhusten Turva toimi uranuurtajana, sillä se oli ensimmäinen yksityinen yhdistys, joka piti Suomessa kesäkotia vanhuksille. Kauniaisten kesäkodista jouduttiin luopumaan vuonna 1965 useiden syiden vuoksi. Merkittävänä tekijöinä olivat syksyllä 1962 valmistunut vanhainkoti Paanumäkeen ja kesällä 1965 valmistunut Onnitalo. 

Paanumäen vanhainkoti merkitsi yhdistykselle, etenkin sen vanhemmille jäsenille, todellista toiveiden täyttymistä. Paanumäen vanhainkoti toimi Maunulassa vuosina 1962-2007. Tultaessa uudelle vuosituhannelle Paanumäen vanhainkoti joutui ongelmiin. Keväällä 2003 päätettiin perustaa Paanukoti-säätiö, jotta voitaisiin turvata vanhainkodin tulevaisuus itsenäisenä toimijana. Säätiöittäminen kuitenkin pitkittyi ja vuonna 2006 siitä luovuttiin kokonaan. Tässä välissä Paanumäen vanhainkoti toimi nimellä Paanukoti. Vuonna 2006 Helsingin kaupunki lopetti asukkaiden sijoittamisen Paanukotiin ja tämä merkitsi sen toiminnan loppumista kokonaan. 

Vuosi 1963 jäi Vanhusten Turvan historiaan suurena lahjoituksen vuotena, kun senaattori Onni Taalaan nimeä kantava säätiö lahjoitti yhdistykselle 300 000 markkaa ja lisäksi Helsingin kaupunki lahjoitti vanhainkotia varten vuokravapaan tontin Tammisalosta.  Em. lahjoitussumma toimi peruspääomana Onnitalon rakentamiselle. Rakennustyöt aloitettiin 26.8.1964 ja koti valmistui kesällä 1965. 

Vuonna 1967 Vanhusten Turva osti Sipoon Karhusaaressa sijaitsevan Kisakallio-opiston, joka oli aluksi vanhustyöhön keskittynyt kansanopisto, sittemmin kansankorkeakoulu sekä vanhusten kuntoutus- ja virkistyskeskus. Vuonna 1985 entisiin urheiluopiston tiloihin perustettiin vanhustyön kolutus- ja tutkimuskeskus Kuntokallio.

1950-luvun alussa Vanhusten Turva oli keskeisesti uudistamassa vuonna 1939 voimaan astunutta kansaneläkelakia, joka tuolloin koettiin suureksi epäkohdaksi vanhusten huollossa. Näin yhdistys pääsi vaikuttamaan vanhusten oloihin suoraan lainsäädännön kautta. Tätä vaikuttamistyötä edesauttoi, kun Vanhusten Turvan johtoon valittiin vuonna 1951 eri puolueiden kansanedustajia. Erityistä huomiota yhdistyksen toiminnassa alkoivat nyt saada ne vanhukset, jotka olivat jääneet kansaneläkelain ulkopuolelle. 

Vanhusten Turvan hallituksen jäsenien kuuluminen kansanedustajina eri puolueisiin auttoi merkittävästi kevätkauden kuluessa vanhusten asian saattamiseksi päivän kysymykseksi. Lopulta maan hallitus pääministerin johdolla, puolueet eduskunnan päätöksin ja kansalaisjärjestöt yhteistyössä saivat lakiin sisällytetyksi määräyksen eläkkeistä tähän asti kansaneläkkeiden ulkopuolelle jääneille vanhuksille. Tulos oli se, että kaikki olivat taipuvaisia tukemaan vanhuksia. Vanhusten Turva oli eläkejärjestelmän uudistamisen eturintamassa, sillä laki vanhuuseläkkeestä saatiin jo 1953, kun työeläkejärjestelmä uudistettiin yleisesti asteittain vasta 1960-luvulla.

Kansanedustajasukupolven aika Vanhusten Turvassa jatkui vuoteen 1954 asti, jolloin useimmat kansanedustajajäsenet erosivat kiireisten töittensä vuoksi hallituksesta. Tällä aikakaudella on merkittävä sijansa Vanhusten Turvan historiassa. Vastaavanlaista vaikuttajajoukkoa, saati mahdollisuutta samalla tavalla vaikuttaa niin suoraan lainsäädäntöön, ei Vanhusten Turvalla enää ole ollut. 

Ompeluseuratoiminta oli erittäin tärkeää varsinkin yhdistyksen alkuvuosina. Samalla se edusti Vanhusten Turvan toiminnan luonteen hyväntekeväisyyttä. Osa ompeluseuran henkeä oli se, että seuran säännölliset kokoontumiset mahdollistivat yhteisöllisyyden luomisen. Vaikka yhteisöllisyys tietyssä mielessä korostuikin 1980-luvulta lähtien, oli tämä piirre mukana yhdistyksen toiminnassa jo alusta lähtien.

Vuosien kuluessa Vanhusten Turvan toiminta muuttui enemmän virkistysluonteiseksi. Erilaisia tilaisuuksia, matkoja ja myyjäisiä järjestettiin paljon. Ompeluseuran väki ikääntyi ja siirtyi asumaan Paanumäkeen. Kerhotoiminta kukoisti ja kaikesta toiminnasta oli tavoitteena kerätä järjestön kassaan rahaa tukemaan apua tarvitsevia vanhuksia.

1980- ja 1990-lukujen vaihde oli erilaisten pienempien projektien aikaa Vanhusten Turvassa. Yhdistyksen toimintaympäristö maan pääkaupungissa näkyi ensi kädessä Helsingin kaupungin kanssa tehtyinä yhteisinä projekteina vuosikymmenen vaihteessa. Vuonna 1989 Vanhusten Turva toteutti kaupungin kanssa pienimuotoisen ateriapalvelukokeilun, jossa muutamalle yksin asuvalle ikäihmiselle tarjottiin mahdollisuus yhteisruokailuun Vanhusten Turvan tiloissa Ruoholahdessa. Vuonna 1990 Vanhusten Turva teki kaupungin kanssa yhteistyötä, kun kolmelle sairaanhoidon opiskelijalle tarjottiin mahdollisuus tutustua säätiön toimintaan harjoittelujakson kautta.

Vanhusten Turvan projektit eivät rajoittuneet yhteistyöhön kaupungin kanssa. Raha-automaattiyhdistyksen (nykyisen STEA:n) avustuksen turvin Vanhusten Turva toteutti Eläkeläisten neuvonta- ja palvelupiste –projektin vuosina 1991-1993. Toinen Vanhusten Turvan toteuttama projekti oli Tietotupa –hanke vuosina 1991-1992. Samoihin aikoihin Vanhusten Turvalla oli vireillä korttelikahviokokeilu, joka katsottiin voitavan käynnistää luontevasti eläkeläisten neuvontapistekokeilun yhteydessä, koska hankkeet tukivat toisiaan hyvin. Vuonna 1991 Vanhusten Turva ja Helsingin kaupunki pitivät yhteistä korttelikahviokokeilua, joka kesti huhtikuun alusta marraskuun loppuun saakka.

Lähestyttäessä vuosituhannen vaihdetta ATK oli Vanhusten Turvan mikrotason vaikuttamisen keskiössä. Osana ATK:n tututuksi tekemistä yhdistys oli mukana toukokuusta 1997 toukokuuhun 1999 STAKES:in Silta-projektissa, joka pyrki edistämään ikääntyneiden osallistumista ja vaikuttamista tietoyhteiskuntaan. Projektin puitteissa muun muassa Onnitaloon ja Paanumäen vanhainkotiin saatiin lahjoituksena tietokone. 

2000-luvulle tultaessa sekä Palvelukoti Onnitalo että Vanhusten Turva elivät muutoksessa. 2000-luvun alusta Raha-automaattiyhdistyksen avustukset lakkasivat, eikä kaupunki enää ostanut paikkoja vanhainkodista vanhuksille.

Onnitalon peruskorjauksen suunnittelu oli alkanut aktiivisesti jo 2009, kun 40-vuotiaan talon todettiin tulleen käyttöikänsä loppupuolelle. Tässä kohtaa Vanhusten Turva tuli takaisin mukaan kuvioihin. Se lupasi tukea taloudellisesti Onnitalon peruskorjausta ja halusi talon ja sen toiminnan säilyvän itsenäisenä.  

Vuosi 2013 oli aikaa, jolloin Onnitalon hallituksen ja Vanhusten Turvan hallituksen välille yritettiin saada yhteisiä neuvotteluja, kun hallitusten näkemykset Onnitalon peruskorjauksen ja sen rahoituksen suhteen olivat toisistaan suuresti eriäviä. Tilanne kärjistyi ja pitkittyi vuodelle 2014 saakka. 2015 saatiin lopulta uusi hallitus ja päätettiin Onnitalon peruskorjauksesta. Vuosi 2015-2016 oli peruskorjauksen suunnittelun aikakautta ja rakennus saneerattiin täydellisesti kesäkuun 2016 ja elokuun 2017 välisenä aikana. Onnitalon toiminta myös yhtiöitettiin ja nimi muuttui Onnitalo-säätiöstä Onnitalon Hoiva Oy:ksi.  Yhtiöittämisen myötä Onnitalo palasi Vanhusten Turvan yhteyteen siten, että Vanhusten Turva omistaa yhtiön koko osakekannan.

Vanhusten Turva on elänyt 2010-luvulla toimintansa osalta hiljaisempaa vaihetta, koska erilaisia kerhotoimintoja lopetettiin vähitellen jäsenistön ikääntyessä. Erityisesti vuonna 2012 Vanhusten Turvalla oli hyvin vähän toimintaa niukkojen henkilöstöresurssien vuoksi. 

Vuonna 2013 toimintaa lähdettiin käynnistämään uudelleen ja samalla palkattiin koordinaattori ja kerhotyöntekijä. Tällöin Vanhusten Turvan toiminnan keskiöön nostettiin yksinäisyys.  Sen myötä käynnistettiin Etsivä vanhustyö -hanke. Vuosina 2014–2015 yhdistys toimi ennen muuta Kampin alueella etsivää vanhustyötä tehden eri yhteistyökumppaneiden kanssa. Työssä jalkauduttiin aivan konkreettisesti kadulle. Päätoimintamuotona oli viikoittain kokoontunut lounaspiiri ja toisena keskeisenä toimintamuotona Vanhustyön keskusliiton ystäväpiiri, jossa koulutetut ohjaajat, eli yhdistyksen omat työntekijät, pitivät säännöllisesti kokoontuvaa ystäväpiiriä. Lisäksi toimintaan kuului Vanhusten Turvan perinteisemmät toimintamuodot, kuten retket, kotikäynnit, tutustumiskäynnit sekä aivan konkreettinen auttaminen erilaisissa asioissa. 

Vuonna 2016 päätettiin yhteistyössä, että Onnitalo-säätiön toiminta siirretään 1.5.2016 alkaen osakeyhtiömuotoon, jonka nimi on Onnitalon Hoiva oy ja Vanhusten Turva ry:n yleishyödyllinen toiminta siirretään Onnitalo-säätiöön. Säätiön nimi muutettiin muotoon Vanhusten Turva sr, mikä tapahtui puolestaan 1.6.2016. 

Koska Onnitalo ja Vanhusten Turva ovat pieniä toimijoita, nähtiin järkevänä toimia saman katon alla. Vanhusten Turva laittoi vuonna 2017 vuokralle Ruoholahden toimitilat ja muutti toimintansa Onnitaloon. Vanhusten Turvan on määrä jatkaa yleishyödyllistä vanhustyötä Onnitalosta käsin ja ajatuksena on, että osaa toiminnasta voidaan tehdä yhdessä Onnitalon henkilökunnan kanssa.

Vuonna 2021 Vanhusten Turvan uusin toimintamuoto, Tiedon Tupa, avattiin omiin tiloihin osoitteessa Ruoholahdenranta 1. Tilaan voi tulla ihan vain pistäytymään ja kahvittelemaan tai voi osallistua erilaisiin toimintoaihin ja annetaanpa tilassa myös digitukea.